sunnuntai 21. elokuuta 2016

Two different lifestyles

Olen viettänyt kuluneen viikonlopun paikassa, jota yhä edelleenkin kutsun kodiksi. Elin täällä koko lapsuuteni ja Ouluun muuttamisen jälkeen tuntuu, ettei aikaa vierailuille ole löytynyt tarpeeksi. Isäni asuu edelleen täällä, mutta myös siskoni on opiskelujen jälkeen muuttanut takaisin kotiseudulle miehensä kanssa. Minä, kaksi veljeäni ja siskoni vartuimme näissä kauniissa maisemissa, heppojen ja lehmien ympäröimänä, lähellä luontoa ja aktiviteettejä. Ihmiset usein ajattelevat, että maalla asuvilla lapsilla ei ole niin paljon harrastusvaihtoehtoja, kuin kaupungissa asuvilla lapsilla. Uskallan kuitenkin olla eri mieltä.

Minä ja sisarukseni olimme onnekkaita, että meillä oli vanhemmat, jotka tukivat meitä harrastuksessa kuin harrastuksessa. Mitä ikinä sitten keksimmekin vain kokeilla, ja mitä myös todella halusimme, yleensä järjestyi jollakin keinolla. Minä olen harrastanut telinevoimistelua, yhdessä siskoni kanssa kuljimme myös tanssitunneilla. Joka viikko vanhemmat ajoivat meidät 45 km:n päähän treeneihin, keksivät treenien aikana jotain tekemistä, ja sitten ajoivat meidät kotiin. Talvisin kävimme myös usein lumilautailemassa ja laskettelemassa, vaikka lähin  laskettelukeskus oli n.80km päässä. Veljeni puolestaan ovat kokeilleet kaikkea mahdollista moottoriurheilua. Pihapiiristä on löytynyt ties minkälaista pyörää ja kulkupeliä, jopa oma rata crossimopoille piti väsätä läheiseen metsään. Talvisin käyttöön on otettu vanha lada, jolla on sitten ajettu rallia joen ja järven jäällä. Lapsena teimme myös useita retkiä luontoon moottorikelkalla, jonka perässä roikuttiin pulkassa, stigassa ja traktorin sisäkumirenkaassa. Nuotiolla paistettiin makkarat ja juotiin kaakaot. Retkiin saattoi mennä useita tunteja, silti muistan kuinka kotipihassa aina huudettiin, että "ei saa lopettaa, vielä yksi kierros". Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä mainittakoon vielä hevoset, jotka astuivat vahvasti kuvioihin minun ollessa 10, siskoni 12.

Olen onnekas, kun olen saanut kasvaa tässä ympäristössä, vanhemmat ovat olleet kannustavat ja tukevat. Silti mistään luopumatta olen löytänyt tieni myös maailmalle, päässyt opiskelemaan ja rakentanut omaa elämää. Jos minulla olisi lapsia, ei olisi epäilystäkään siitä ettenkö haluaisi heidän elävän samankaltaista lapsuutta kuin minä, pokemonjahdin ja ostoskeskuksissa pyörimisen sijaan. Ehkä niin monet aktiviteetit lapsuudessa ovat tehneet minustakin  tämän "mitä seuraavaksi"-tyypin, joka kyllästyy helposti pelkkään hengailuun ja on ehkä jopa hieman hyperaktiivinen. Olen aina touhuamassa jotain, en juurikaan katso tv:tä tai mitään sarjoja. On parempi mennä nukkumaan väsyneenä kaikista aktiviteeteistä, kuin väsyttää itsensä netflix-maratonilla.

Rakastan elämääni Oulussa. Tykkään asua kaupungissa, käydä shoppailemassa ja salilla, pukeutua hyvin, laittaa kynsilakkaa ja meikkiä. Tykkään kaupungin kuhinasta, sushista ja elokuvista viikonloppuisin. Mutta pidän myös elämästä täällä maalla. Aamulla herään ja käyn poimimassa tuoreet viinimarjat suoraan pensaasta aamupuurooni, käyn ratsastamassa pari kertaa päivässä, unohdan meikata ja vain nautin hiljaisuudesta. Jos minun pitäisi valita vain toinen elämäntyyli, en tiedä kumman valitsisin. Kotona kaupungissa syön terveellisemmin ja olen järjestelmällisempi ja siistimpi. Täällä maalla taas otan rennommin ilman huolen häivää maailman menosta.

Olin Tampereella viikko sitten pitämässä hauskaa. Shoppailua, tyttöjen juttuja, häiden suunnittelua ( ;) ), hyvää ruokaa, kahviloita, juhlimista, meikkiä ja kynsilakkaa. Tänä viikonloppuna minulla on multaa kynsien alla, en paljoa meikannut, kävin ratsastamassa ja tein tallitöitä.

Aloin jo innoissani unelmoimaan toisestakin hevosesta, ja yritin puhua siskoakin ympäri. Miina, meidän vanha ja nöyrä heppamme, alkaa jo ikääntyä sen verran että ratsastaminen ei ole enää yhtä vauhdikasta kuin joskus viisi vuotta sitten. Esteiden hyppimistä pitää jo rajoittaa, koska Miinan jalat turpoavat helposti ratsastuksen jälkeen. Ehkä tulevaisuudessa työskentelen hammaslääkärinä kaupungissa ja minulla voisi olla hevonen jossain lähitallilla, missä voisin käydä usein ratsastamassa. En tiedä missä asun tulevaisuudessa, ehkä Oulussa, ehkä täällä maalla, tai ehkä jopa ulkomailla.

Miksi pitäisi valita näiden kahden elämäntyylin väliltä kun voin saada molemmat? En tiedä, mutta nyt on jo kiire puolukkaan kun sisko hoputtaa!

















I've been spending this weekend in a place I still call home. I grew up here, and since I moved to Oulu I feel like I haven't had enough time to visit my dad and my sister who moved back here with her husband. I grew up here in this beautiful country side, surrounded by horses and cows, close to nature and always busy with activities. People may often think that kids who live far from the cities don't have so much options to choose between hobbies. I dare to disagree. 

Me and my siblings were lucky to have parents who supported any hobbies we wanted to try. I've been doing gymnastics, me and my sister took dance lessons for many years even though our parents had to drive us to the city, 45 km away, once a  week. We used to snowboard and ski a lot during winters even though the skiing center was 80 km away. My brothers tried all the possible motor vehicles, they've had own motocross track and bikes, and almost every winter we've been able to drive on the ice with an old Lada, racing. We had a snow mobile and we made numerous trips to the nature, made fire and drank hot chocolate in the cold winters. And last but not least, we had our very first own horse when I was 10 and my sister 12. 

I am so lucky that I've had the chance to grow up in this environment and that my parents have always been so supporting. If I had kids, there is no doubt that I would rather choose them to live like I did as a kid, over the life I see kids living in Oulu, hunting pokemons and just hanging out in a mall. Maybe so many activities in my childhood has made me this "what's next"-type, sometimes hyperactive person, who gets bored just hanging doing nothing. I'm always up to something, hardly never watch the tv or any series at all. It's better to go to sleep tired after day full of activities than go to sleep after watching the last episode of the series started in the same morning.

I love my life in Oulu, I really like living in the city, going to the gym and shopping, having a coffee and feel the vivid citylife. Get sushi every weekend and go to the movies. Yet I love the life here, waking up in the morning to get fresh berries from own yard, go for a horseride twice a day, forget make up and just enjoy the silence. If I had to choose one over the other I don't know what I would do. I eat healthier when I'm at home in the city, I'm more clean and systematic. And when I'm here at the country side, I'm more relaxed and I don't have a care in the world. 

A week ago I was having a blast in Tampere. Shopping, girls talk, wedding planning ( ;) ), good food, cafes, parties, make up and nail polish. This week I have dirt under my fingernails, I haven't used much make up, I've been horse back riding and doing stable work.

I do dream about getting another horse, and I'm actually already trying to talk my sister in to it. Miina, our old, yet so humble horse, is getting old and riding is more easygoing than it was 5 years ago. Her legs get swollen after riding, and we can't do much jumping any more. Maybe in the future I'll be working as a dentist in a city and having a horse somewhere close to be able to ride often. I don't know what's the place for me in the future, could be Oulu, could be here, could even be abroad. 

Why should I choose between these two lifestyles when I can have both? I don't know, but now I have to go to pick some lingon berries in the forest, as my sister is already hurrying up.

-V

snapchat: veera127

perjantai 12. elokuuta 2016

Still happily single?

Hieman syvällisimmistä aiheista kirjoittaminen ei aina luonnistu helposti. Näistä aiheista on kuitenkin eniten kiitelty ja jälkikäteen keskusteltu, joten jaan taas hieman ajatuksiani parisuhderintaman tapahtumista. Vaikka blogin puolella hiljaista on pitänytkin, ei se tarkoita ettenkö asioita pyörittelisi mielessäni, oikeita ongelmia, suhteita ja muuta.

Kysymysten "miksi olet sinkku" ja "miten edellinen parisuhteesi päättyi" jälkeen niitä on väistämättäkin jäänyt miettimään enemmän.
Miksi tosiaan..? Sanon usein että "Ei minulla ole aikaa seurusteluun" tai että "en etsi seurustelusuhdetta", no valettahan se on. Tottakai minulla on aikaa suhteelle, ei vain kelle tahansa miehelle. Tottakai etsin tavallaan seurustelusuhdetta, en vain kenen tahansa kanssa. Ihmisellä on kolme perustarvetta: ravinto, seksuaalinen tyydytys ja hyväksytyksi tulemisen tunne, tunne siitä, että on osa jotain. Sen enempää paneutumatta kahteen ensimmäiseen, jatkan kolmanteen, ehkä siihen kaikkein mielenkiintoisimpaankin. Tässä vaiheessa homma menee sitten deepiksi.. Ajatellaanpa esim itsemurhapommittajia tai muita terrori-iskujen tekijöitä. Luulenpa että moni on yhtä mieltä kanssani, kun väitän että suurin osa tällaisten iskujen tekijöisä on yhteiskunnasta eristäytyneitä, hylättyjä ja eksyksissä. Mutta jopa he haluavat tuntea olevansa tärkeitä, hyväksyttyjä ja arvostettuja. Tällaisen tunteen saamiseksi he ovat kuitenkin kääntyneet hyvin äärimmäiseen vaihtoehtoon. Selvästikään emme kaikki halua hyväksyntää ja arvostusta samoilta ihmisiltä, jotkut nauttivat ison ryhmän suosiosta, toisille riittäisi edes yksi ihminen. Jokainen kuitenkin haluaa ja tarvitsee edes yhden ihmisen, joka seisoo heidän takanaan, ymmärtää ja hyväksyy.

Ja kukapa olisikaan parempi tätä roolia toimittamaan, kuin kumppani? Perhe ja hyvät ystävät ovat tietenkin aina hyvä vaihtoehto. Heillä kuitenkin on usein se kumppani, ja auttamatta tilanteessa jää kakkoseksi. Ja oman kumppanin kanssa tietenkin onnistuisi myös perustarve nro 2:n hoito.

Jos kyseenalaistat ja epäilet väitettäni näistä perustarpeista, mieti millaista elämäsi olisi ilman kenenkään hyväksyntää. Se ajaisi vahvimmankin mielen hulluuden partaalle, saisi varmaan ajattelemaan kostoa tai jopa itsemurhaa. On vain tervettä ja järkevääkin haluta ja tarvita se oikea omaan elämään. Ei tietenkään sellaisella sairaan epätoivoisella tavalla. Alan pikkuhiljaa kuulostaa toivottomalta romantikolta (mitä en mielestäni ole), totuus on kuitenkin se, että kaipaamme kaikki todellista ymmärrystä, omassa maailmassamme ja omalla tavallamme. Muistan miten ala-asteella tyttöjen kesken saatiin kunnon riidat/mökötykset aikaseksi, jos joku meni muuttamaan parasta kaveriaan. Samaa tapahtuu nyt aikuisella iällä parisuhteissa. En ole helposti mustasukkainen, ja parisuhteessa minusta hienoa olisikin se, että molemmilla on se tunne, ettei edes tarvitse olla mustasukkainen, toiseen voi luottaa. Täysin. Toiseen voisi luottaa jopa siinä, että tämä yhteys on se paras ja tärkein. Todellisuudessa en edes kaipaa poikaystävää, että voisin hengailla hänen kanssaan 24/7, tehdä kaiken yhdessä ja täyttää instagramini kaikella söpöilyllä. Haluan edelleen tehdä omaa juttuani, enkä halua palloa jalkaan roikkumaan. Siinä kai se kaikki monimutkaisuus seisookin. Haluan vain sen hyvän yhteyden. Kun löydän yhteyden, löydän myös suhteen.

Miksi olen siis sinkku? Kyse ei varmastikaan ole siitä, ettenkö olisi tavannut siistejä tyyppejä. Kyse ei ole myöskään siitä, etten haluaisi suhdetta.Olen edelleen hyvä elämään sinkkuna, kuten viimekin vuonna (ajatuksia sinkkuudesta), joku vain joskus sanoi, ettei saa tyytyä. Parempi sinkkuna kuin huonossa parisuhteessa. Toinen asia on se, että miehet pelottaa minua ja minä miehiä. Haha. Onko se tyytymistä, jos päädyn parisuhteeseen miehen kanssa, jossa on ärsyttäviä piirteitä ja suhteessa kaikki ei ole kunnossa? Sitä minä pelkään: jos tyydyn tarpeeksi hyvään ja jotain parempaa tuleekin, parempi yhteys jonkun muun kanssa? Miksi sitten viimeisin parisuhteeni päättyi? Miehet varmaan joskus ajattelevat, että kuljen omia polkujani jo vähän liiankin kaukana, on oma asunto, auto, työ, ystävät ja omat matkat. Niin kuin elämässäni ei olisi tilaa heille, ei miehen paikkaa. Ja jos itse sorrun vastaavaan ajattelutapaan, että olen jollain tapaa "edellä" ei lopputulos lupaa hyvää. Kuitenkin miehelle on paikka minunkin sydämessä ja taloudessa, ei vain kelle tahansa miehelle. Ehkä tätä miestä ei ikinä tulekaan vastaan, ehkä hän on jo elämässäni. Ken tietää.






Writing about something that has a deeper contents doesn't always come easily, even though I do think about real issues, relationships and stuff.

Something I've been thinking since these questions was brought to my attention after a break. Such as "why are you single?" "Why your last relationship ended?"
Why really.. I often say "I don't have time for a relationship, I don't look for a relationship", well it's false. Of course I have time for a relationship, not just for any guy. Of course I am looking for a relationship, not just with anyone. Human has three very strong instinct or urge in life: nutrition, sexual satisfaction and the urge to feel to be accepted and part of something.  Without going more into the first two, the third is maybe the most interesting.. Now this is where I go deep.. Let's think about bombing and suicide attacks. I think many will agree, when I think those are the once who are socially isolated, abandoned and lost. But even they want to feel like they are part of something, that they are appreciated and accepted. Not all of us want the same kind of attention, not everyone wants a big group of people around them. But everyone wants there to be someone who understands and stands behind their back, approves themselves just the way they are,

And who would be better in that role than a partner? Family is always good. Family and close friends are behind your back no matter what. But with a partner you could even get the second one...

If you question my thesis, think about how you would live without anyones approval or acception. That would drive anyone crazy, maybe make them think about revenge or suicide. It's only healthy to need and want that someone special in our lives. Not in a desperate way though. I start to sound like a hopeless romantic, which I'm not (at least most of the times), but the truth is that real understanding is what we desire. In grade school we got so jealous if our very special friend started to hangout with someone else. In more adult age we do the same in relationships. I'm not easily jealous, but I would be so happy to have that connection with someone that I could trust them completely. Trust even in the connection, that it is the best and most important one. Honestly, I don't even need a boyfriend to hangout 24/7, to do everything together, to post cheesy pictures on instagram. I still want to do my thing, no chains. All I want for a relationship is that connection. When I'll find that connection then there will be a relationship. 

So why am I single? It's not that I haven't met cool guys, it's not that I haven't had a crush, It's not that I don't want a relationship. I am still good at being single, like I was last year (thoughts about being single), someone just told me once not to settle. Better single than in a bad relationship. Another thing is that I'm scared of guys and they are scared of me. Haha. Do I settle if there is one thing wrong, If there is something I'm not happy with? That is what I'm scared of. If I would settle and something better comes along, better connection?  And why did my last relationship end? Guys probably think I'm too far ahead sometimes, I have it all figured out: car, job, house, friends, travels.. Like I don't leave room for them, like there is no place for a man.  And even if me myself think I'm too far ahead it doesn't promise good. But there is a mans place even in my heart and household, just not for any man. And maybe that man will never come, maybe I've already met him. Who knows.

-V