keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Sopivassa suhteessa

Kipsi oli, kipsi meni. Lihakset tuli, lihakset meni. Taidot tuli, taidot jäi...

Sali ja salilla käynti oli mulle useamman vuoden tosi tärkeetä ja ehkä ainoa kunnon harrastus. Tulosten huomaaminen niin peilistä kuin raudan määrästäkin oli motivoivaa ja palkitsevaa. Eihän minusta tullut ikinä isoa, eikä vahvaakaan, mutta olin ihan hyvässä kunnossa. Viimeisin puoli vuotta on sali jäänyt paljon vähemmälle ja koko elämä on myllätty aikalailla uusiksi. Viimeisenä niittinä edellinen kuukausi kipsin kanssa. Tänään aamulla astuessani puntarille, näytti lukema n 6kg vähemmän kuin 6 kuukautta sitten, tuo määrä on aika iso minun kokoiselle ihmiselle.

Eikö ole tavallaan helpottavaa, että tuo suurin fitnessbuumi alkaa olla kuopattu? Kaikki eivät enää käy salilla tai treenaa personal trainerin kanssa sekä noudata jotain ruokaohjelmaa. Ei tarvitse enää ahdistua siitä, ettei paino nouse tai laske, tai jos syö joulun alla vähän suklaata.

Saliharrastus on loppujen lopuksi aika hukkaan heitettyä. Ainakin siinä määrin kuin minäkin sitä tein... 2vuoden työ valui roskakoriin 6kk:n laiskottelun jälkeen? Noh, toki lihasmuisti säilyy, tekniikat jne. Tulokset palautuisivat minulle nyt nopeammin kuin jollekin, joka kävi salilla viimeksi 20 vuotta sitten.  Mutta minun suhtautuminen on ainakin muuttunut melkoisen paljon. Käyn edelleen salilla, mutta ihan erilaisen ajatusmaailman kanssa. Haluan ylläpitää hyvää lihaskuntoa ja erityisesti niitä lihaksia, jotka jäävät esimerkiksi työssäni paitsioon tai kaipaavat vahvistusta. Treenaan selkää, jotta jaksaisin istua ryhdikkästi, treenaan jalkoja koska muuten käytän niitä vain lähinnä kävellessäni töissä kahvihuoneeseen ja takaisin.

2kk takaperin, kun huomasin miten painoa on lähtenyt ja kroppa muokkautunut lihattomammaksi - väänsin itkua autossa salin pihassa. Tuntui kuin olisi pitänyt aloittaa alusta, kuinka koko työ olisi valunut hukkaan ja samaan pisteeseen pääsy vaatisi taas yhtä tiivistä treenaamista ja tarkkaa ruokavaliota. Nyt tuosta montusta on menty yli ja olen ihan tyytyväinen tässä ja nyt. Miksi?

Minulla on monta syytä olla tyytyväinen tilanteeseeni tässä ja nyt. Lihakset ehkä meni, voimatasot kuitenkin ovat lähes samassa tasossa kuin aiemmin. Koko lihashömpötys on siis aikalailla ulkonäkökeskeinen asia. Olen siitäkin onnellinen, että en ala kerätä ylimääräistä rasvaa vaan painoni putoaa lihattomaan luiseen olomuotoon treenaamattomuuden myötä. Stressaan myös vähemmän. Menen salille, kun on hyvä hetki, aikaa ja halua. Treenaus ei ole pakkopullaa pyöreän tarakan säilyttämiseksi vaan treenausta kunnon ylläpitämiseksi ja omaksi hyvinvoinniksi. Minulla on aikaa muille harrastuksille: käyn koirani kanssa pidempiä lenkkejä, olen löytänyt tieni taas ratsastuksen pariin.

Fitneksessä ja treenaamisessa ei ole mitään väärää. Tekee sitä millä mentaliteetillä tahansa. Kuitenkin jokaisen kannattaisi miettiä, miksi sali on niin tärkeää, jos se on. Onko salilla käynti tärkeää sen takia, että näyttäisi hyvältä ja olisi vahva, vai sen takia että ilmiö on muodissa? Onko sali tärkeää sen takia, että salilla tulee urheiltua kun kotona vain makaa sohvalla tai sen takia, että se on hyvää vastapainoa omalle työlle? Ehkä salista on tullut tärkeää sen takia, että parempaa ja itselle sopivampaa harrastus/liikuntamuotoa ei ole vielä löytynyt?

Itsellä asia ehkä kallistui tuohon viimeiseen. Opiskeluaikana sali oli minulle hyvä ja halpa liikuntamuoto, innostuin myös asiasta ja homma oli muodissa. Miksipä siis ei. Ei opiskelijalla useinkaan ole mahdollisuutta harrastaa ihan mitä haluaa, täytyy ehkä vähän tyytyä siihen, mihin on varaa. Ehkä salilla käynti on siitäkin syystä niin suosittua. Yhden ratsastustunnin hinta voi olla sama kuin yhden kuukauden salikortti. Nyt kun minulla on erilailla aikaa kuin opiskellessa ja rahaakin tulee paremmin, olen voinut alkaa taas ratsastaa. Kaikkein hienointa on ollut huomata, että ne taidot eivät ole hävinneet mihinkään. Jos salitreenauksella saadut tulokset katoavat puolessa vuodessa, ei ratsastustaito häviä edes viidessä vuodessa. Toki tasapaino voi olla hieman huonompi aluksi ja rohkeus tehdä samoja juttuja heikompi, mutta kuitenkin muistan miten hevosta käsitellään, miten ohjia pidellään ja kuinka satulassa istutaan. Taidot eivät katoa, voivat olla kyllä ruosteessa.

Kesän alussa aloin varmaan puhua, kuinka ihanaa olisi, jos saisin taas oman hevosen. Nyt tuo hevonen on saapunut ja täytyy sanoa, että tää heppaelämä on kyllä juuri sitä, mitä olen kaivannut. Hammaslääkärin työ voi olla välillä stressaavaa ja jo se, että on kaiket päivät sisätiloissa, istuu samassa hoitohuoneessa näyttöjen ja valojen ympäröimänä on ajoittain raskasta. Tällaisten sisällä istuttujen päivien jälkeen treenaaminen sisätiloissa ei aina ole se houkuttelevin juttu. On ollut ihanaa päästä tekemään fyysistä työtä tallilla sekä  ratsastaa ulkoilmassa. Ratsastaessa myös kaikki muu unohtuu, tallille en "tuo töitä tai potilaita", vaikka kotona asiat usein pyörivätkin mielessä vielä työpäivän jälkeen.

On ihanaa, että hevoset ovat nyt osa arkea, saan ratsastaa niin usein kun haluan ja voin panostaa harrastukseen sekä suhteeseen tuon ison eläimen kanssa. Haluan valmentautua, oppia lisää ja tulla paremmaksi. Ehkä joskus pystymme osallistumaan vielä joihinkin pieniin kisoihin.. Siinä sivussa käyn salilla treenaamassa vahvoja jalkoja ratsastukseen, vahvoja selkälihaksia hyvän ryhdin ylläpitämiseksi työelämässä, sekä vahvoja ranteita ratsailta tippumisen varalle ;)) Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Kaikkea sopivassa suhteessa.

Ihanaa joulunodotusta!

-V





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti