sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Isälleni - To my Dad

Tiedän, ettei kaikilla ole hyvää ja läheistä isä-suhdetta. Olen onnekas ja onnellinen, että minulla on. Vaikkemme tapaa niin usein, tiedän että suhteemme on läheinen, täynnä rakkautta, kunnioitusta ja luottamusta.

Olen aina ollut itsenäinen, seissyt omilla jaloillani ja halunnut tehdä asiat itse. Olen luottanut omiin kykyihini, halunnut selviytyä ja pärjätä yksin. Ja toisaalta, niin minut on kasvatettukin olemaan. Ongelmatilanteessa voin kuulla päässäni isäni sanat "mietippä" tai "siitä se lähtee kokeilemalla", hyväntahtoisesti, myös hieman piikittelevästi.

Saimme siskoni kanssa ensimmäisen oman hevosen, kun minä olin kymmenen vuotias, hän kaksitoista. Ensimmäisen kerran menin töihin 16-vuotiaana ja olen asunut omillani aina siitä lähtien. Olemme olleet aina vapaita tekemään omat päätöksemme, ja omat virheemme. Ensimmäisen hevosemme myötä tuli myös paljon vastuuta. Islanninhevosemme Erla oli jäärä, itsepäinen ja oikukas. Siskoni kanssa yritimme parhaamme, jotta homma alkaisi toimimaan. Tipuimme selästä useamman kerran, kuin sormet riittää laskemaan, joskus seisoimme pakkasessa pellon laidassa useamman tunnin yrittäen saada hevosta liikkumaan.  Yritimme kaikkemme, itsehän me hevosta toivottiin, kunnes lopulta koimme ettei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin myydä hevonen eteenpäin. Muistan sen illan kun itkien sanoin isälle, että olisi ehkä parasta laittaa Erla myyntiin, koska emme pärjää sen kanssa niinkuin luulimme pärjäävämme. Isä ymmärsi huolemme mutta sanoi, että ei me vielä luovuteta. "Yritetäänhän vielä, porukalla".

Hevonen sai jäädä. Enkä voisi olla isälleni enempää kiitollinen siitä, ettei hän antanut periksi vaikka meiltä oli keinot loppu. Asiat alkoi pikkuhiljaa loksahdella kohdalleen hevosen kanssa. Muistan ensimmäisen kerran, kun sain itse talutettua hevosen laitumelta talliin. Fiilis oli vähintään kuin voittajalla, kun kerroin asiasta isälle. Tavallaan kertomalla sanoin hänelle "olit oikeassa, me onnistumme tässä vielä". Erla oli lopulta yksi elämäni tärkeimmistä asioista. Löysimme tavan työskennellä yhdessä ja rakentaa luottamuksen. Erlan avulla kasvoin ihmisenä, se opetti minua olemaan päättäväinen ja antoi niin monia hyviä muistoja. Erla menehtyi lopulta tapaturmaisesti onnettomuudessa lähes kymmenen vuotta sitten. Edelleen minulla on sitä itsepäistä juntturaa joskus niin kova ikävä, ja kaiken yhdessä kokemamme ajatteleminen tuo väkisin kyyneleitä silmäkulmiin. Siitä, että Erla jäi elämäämme, olen kiitollinen isälleni. Kun itse olin valmis luovuttamaan, en nähnyt ratkaisua ulos tilanteesta johon olimme ajautuneet, oli isäni päättäväisyys ja luottavaisuus enemmän kuin paikallaan. Isäni on se henkilö, joka näkee ratkaisun mahdottomaltakin tuntuvassa tilanteessa. Kiitos.

Kun hain ensimmäisen kerran opiskelemaan hammaslääketiedettä, enkä saanut opiskelupaikkaa, sain isältäni parhaan kannustusviestin.Tiesin, että mahdollisuuteni päästä sisään ensimmäisellä kerralla olivat pienet. Päätös hakemisesta syntyi melko nopealla aikataululla, takana oli välivuosi eikä opiskeluun ennen pääsykoetta jäänyt kovin paljoa aikaa. Silti kieltävän vastauksen saapuessa tunsin epäonnistumisen, pettymyksen ja väsymyksen tunteita. Tiesin, että uusi mahdollisuus edes yrittää sisälle, ei tulisi päivääkään aikaisemmin kuin ensi keväänä. Odotus seuraavaan vuoteen tuntui ikuisuudelta. Lähetin isälleni lyhyen tekstiviestin ilmoittaen, että en päässyt sisään. Sain vastaukseksi lyhyen "elämä kantaa". Olin väsynyt selittämään, mikä meni pieleen tai aionko hakea uudelleen. En jaksanut ruotia koetta tai kertoa omista tuntemuksista. Myöskään kannustavat "pääset sisään ensi kerralla" viestit eivät tuntuneet juuri miltään. Tiesin, että aion hakea uudestaan ja että sisäänpääseminen on minulle mahdollista, minussa on ainesta ja olen kova tekemään töitä. Olin vain väsynyt ja pettynyt. Isäni vastaus oli tilanteeseen täydellinen. Pääsinpä sisälle tai en, petyin tai onnistuin, elämä kantaa silti. Eihän minun tarinani lopu tähän, Eikä se loppuisi vaikken ikinä pääsisikään sisälle. Tekstari viestitti ehdottomasta rakkaudesta, sellaisesta jolla on väliä.

En ole tottunut epäonnistumaan tai saamaan mitä todella tavoittelen. Isäni varmasti tietää sen. Hän tiesi myös sillä hetkellä, että tulen hakemaan uudelleen ja lopulta todennäköisesti myös onnistumaan pääsykokeessa. Hän ei kuitenkaan puskenut minua yrittämään kovempaa tai pitänyt kannustuspuhetta ensi vuotta ajatellen. Sen sijaan hän teki selväksi, että on läsnä. Päätöksenteko siitä, haenko uudelleen, oli täysin minulla. Hän tiesi, että minusta löytyy kyllä se, mitä pääsykoe vaatii, jos itse haluan niin. 


"Elämä kantaa"


Kun kunnioittaa, rakastaa ja arvostaa jotakin, niinkuin minä isääni, ei ole parempaa tunnetta kuin se, että voi tuoda iloa ja ylpeydenaihetta hänen elämäänsä. Tiedän, että en voi ratkaista kaikkia hänen ongelmiaan tai poistaa stressiä. Voin kuitenkin yrittää parhaani ja olla sellainen tytär, jonka hän ansaitsee. Ja niinä päivinä, kun en jaksa olla hyvä tytär, elämä on hektistä, eikä minulla ole aikaa käydä kylässä, unohdan pitää yhteyttä enkä muutenkaan käyttäydy parhaalla mahdollisella tavalla. Jopa niinä päivinä tiedän, että olen tervetullut kotiin, että hänellä on aikaa minulle, jos todella tarvitsen apua. Kun pääsin toisella yrittämälläni opiskelemaan hammaslääketiedettä, laitoin taas tavalleni uskollisesti tekstiviestin isälleni: "Minä pääsin sisään, minusta tulee hammaslääkäri". Sain lyhyen ja ytimekkään vastauksen "olen ylpeä sinusta". Sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka hyvältä tuo viesti tuntui.

Jos naiset todella etsivät isänsä kaltaista miestä kumppanikseen, miehet, teillä on isot saappaat täytettävinä. Mies joka näkee ihmisten parhaat puolet ja tulee kaikkien kanssa toimeen. Uskomattoman kärsivällinen, rakastava, ystävällinen ja hyväntahtoinen. Hänellä on kyky asettaa ja kertoa rajat niistä puhumatta, hänellä on kyky näyttää rakkaus, huolenpito ja ymmärrys käyttämättä sanoja. Hän on järjen ääni epätoivoisimmassakin tilanteessa. Hän on minun isäni, minä olen ylpeä.



Not everyone has a good dad-relationship. I'm glad I do. Even though we don't meet that often, I feel like we have a close relationship, full of love, appreciation and trust.

I feel like I've always tried to stand on my own feet. I've wanted to be independent and I've trusted my own abilities. And that's somehow what I've always been taught to be, confident with my skills brave and grateful, thanks to my father. Me and my sister had our very first own horse when I was ten, she was twelve. I had my first job when I was sixteen and I've also lived on my own ever since. We've been always free to make our own choices, our own mistakes as well. When we had our first own horse, stubborn, strong-headed and wayward Icelandic horse. With my sister we tried our best to get along with the horse, Erla. We fell of the horse more times I have fingers to count, sometimes we stood on the edge of a field for hours cause she wouldn't move. We tried everything until me and my sister were ready to give up. I remember one night crying to my dad that I want Erla to be sold, we can't handle her like we thought we could. My dad understood our concern, but said that we won't give up just yet. "We'll keep the horse and hopefully find a way."

We kept the horse. And I couldn't be more thankful for my dad about it. I remember the first time I got Erla to the stables by myself from the field. It felt like a victory to tell about it to my dad, it was like saying "You we're right, we're going to make this work". Erla was finally one of the best things in my life. We were able to find a way to work together and to build the trust. Erla made me grow as a person, she taught me to be persistent and gave me so many good memories. She died tragically in an accident almost ten years ago, I still miss her sometimes and thinking about all we had together brings tears to my eyes. But for giving us the strength to continue, for believing us when we were ready to give up, thanks goes out to my father. Thank you, I'm so grateful.


When I first applied to study dentistry in university, there wasn't more encouraging words than what my dad said to me. I knew my chances were small after a gap year and not too much time spent on studying. Still when the negative answer came I felt down, failure and exhausted. I knew my next chance would be not sooner or later than in one year, it felt like forever. I sent a text message to my dad, something just like "I didn't get in", the response was quick and short "Life carries on". I was already exhausted telling what went wrong, or how I felt. Neither did I wan't to hear that "next time you'll make it" or "nobody get's in at the first time". I knew all those things, I knew that it is possible for me to get in, I was just exhausted . What was perfect with my dad's answer is that no matter what happened to me, whether I got in or not, whether I failed or succeeded, the life carries on, this was not the end of my story. Not even close. The message signaled unconditional love, The kind of love that matters.


"Life carries on"


I'm not used to failing or not getting what I want. My dad knows it. He knew that I'll try again, but didn't want to push me for trying harder. He new I have what it takes if I want so. If I want so.. He always left the decision for me, life carries on even if I chose not to try again.

When you appreciate, adore and love someone like I love my dad, there is no better feeling than the fact that you can bring joy and pride to their life. I know I can't solve all his problems or make his stress go away. But I'll try my best to be the daughter he deserves. And the best thing is that even when I'm tired of being a good daughter, when life gets so hectic I don't have time to visit, I still know I'm always welcome and he'll be there for me if I need him. When I got in to university to study dentistry, again I sent a message to him and got a short answer "I'm proud of you". I can't even describe how good it felt.

If it's true that women unconsciously seek for a man like their father: guys you have big shoes to fill. A man who sees the best in everyone, gets along with everyone. Patient, loving, smart and kind. He has a way to set the limits without telling, he has the ability to say he loves and cares without using words. He is my father, I am proud. 




-V


2 kommenttia:

  1. Huikee teksti! Tunnistan mun isän kans ihan samanlaiseksi. Tykkään lukea iha mielettömästi tätä sun blogia, kun selität kehon ja aineiden reaktioita niin asiantuntevasti! Mä oon kans salihullu, terveellisten elämäntapojen vaalija ja lisäks haen hampaalle opiskelemaan (jo 3. kertaa..). Tsemppiä kouluun:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiva kuulla että oot löytäny tiesi mun blogiin ja tykkäiletkin vielä :) ihanaa, että muillakin on hienoja isejä <3 lukuintoa pääsykokeeseen :--)

      Poista